Mitä sanoisin jos

"Talitintit!" on huuto, joka pääsee suusta, kun ovat jo toistensa kurkussa.

Katselen kahta tepastelevaa riikinkukkoa. Pörhistelevät orhit eivät ymmärrä, että tässä ei nyt haeta lieskaa ja leimahdusta, vaan tuttua keltaista hahmoa sydämen ikkunan toisella puolella, pää söpösti kallellaan huurteisen maiseman takana.

Saakeli kun sydän jätti jo. Muuten kääntyisin, ja jättäisin hikiset vartalot vääntämään toistensa lihaksia hietikolle ihan keskenään. Mutta ilman sydäntä on hankalaa lompsia ympäri maata, joten minun täytyy saada se jotenkin pois äheltävistä käsistä.

"Talitintit”, tuhahdan, ja istun alas odottamaan painin ratkeamista. En kuitenkaan pidätä hengitystäni.

Loputtomasti toisin

“Sielunrauhaa”.

Se luki kyltissä, joka komeili pääni päällä. Vilkaisin kylttiä, kuten aina töihin mennessäni. Kyltti ei antanut minulle rauhaa, ehkä enemmänkin tarmokkuutta.

Uusi päivä edessä.

Avattuani liikkeen oven sytytin kynttilät ja tarkistin, että tila oli siisti. Levittäessäni uutta pöytäliinaa paikoilleen, kuulin helähdyksen ja tiesin saaneeni asiakkaan. Niskaani pitkin kulkeva väristys kertoi, että asiakkaani oli mies. Jo ennen kuin käännyin, tiesin hänen olevan raskas.

“Istu alas, ole hyvä”, sanoin miehelle, ja viittasin pöydän toiselle puolelle.

Hän istuutui. Niin kuin minäkin. Katselimme hetkisen toisiamme.

“Toimiiko tämä kuin kirkossa? Minä tunnustan syntini ja...” Miehen ääni murtui ja katosi.

“Niin. Miksi olet täällä?”

Lempeydellä lausuttu kysymykseni avasi padot.

“Olen saavuttanut kaiken. Minulla on rahaa, valtaa, perhe, kesähuvila... Kaikkea mitä voit ikinä haluta. Ja silti herään yöllä tunteeseen, kuin joku istuisi rintani päällä. Herään ja itken, herään ja huudan äänettä.”

Nousin ylös, kävelin miehen viereen ja käänsin hänen tuoliaan kauemmaksi pöydästä.

“Ja mikään ei riitä. Firmani tuotti viime vuonna miljoonan, annoin potkut viidellesadalle, jotta se tuottaisi ensi vuonna kaksi miljoonaa. Ajattelin, että tunne johtuu stressistä, ajattelin, että jos saan lisää, mieleni rauhoittuu...”

Miehen ääni hiipui hitaasti pois, ja hänen katseensa harhaili hämärän liiketilan alalistoissa. Istuin hänen syliinsä hajareisin niin, että nenämme miltein koskivat toisiaan. Tartuin hänen kasvoihinsa, ja etsin tuon harhailevan harmaan katseen omien silmieni vangiksi.

“Sinä olet tavattoman raskas. Minä voin antaa sielullesi rauhan, mutta se tulee maksamaan.”

“Ei se mitään, minulla on kyllä rahaa”, mies sopersi.

Naurahdin hieman synkästi. Hän oli ongelmissa rahan vuoksi ja aikoi maksaa ongelmat rahalla.

“Rahalla et tätä setvi. Jos suostut, kaikki tulee olemaan loputtomasti toisin.”

Miehen silmät laajenivat. Tiesin, että oma taivaansininen katseeni oli muuttunut mustaksi kuin yö, pohjattomiksi kuiluiksi, joiden pohjalla voit nähdä vain säälittävän pienen toivonkipinän.

“Loputtomasti toisin..." Mies mutisi.

Hetken hänen maailmansa oli vaakalaudalla, kunnes hän nyökkäsi, liki huomaamatta.

Kumarruin ja suutelin häntä. Imin pois elämän sykkeen, ahneuden, virran, ja palon. Niin paljon, niin raskasta ja niin täyttävää. Ja juuri, kun hän oli lipumassa pois, puhalsin elämän häneen takaisin. Vaikka huulemme olivat edelleen toistensa syleilyssä, päästi hän vaikerruksen ja voihkaisun. Lopetin suudelman hellästi ja vetäydyin pois.

Nousin ja viittasin häntäkin nousemaan. Hoippuen mies nousi, reunoiltaan jo epävarmana. Hän ei sanonut sanaakaan, ei katsonut ympärilleen, suuntasi kuin kompassin vetämänä ovesta ulos ja katosi kadun ihmisvilinään.

Minä nautin elämän sykkeestä suonissani. Hiukseni karkasivat nutturalta, silmäkulmieni juonteet silottuivat. Hän oli antanut minulle niin paljon, että tälle päivälle en tarvinnut enempää. Lukitsin liikkeen oven ja astuin itsekin ihmisvirran vietäväksi.

Rautatieaseman lähellä katselin monia tuttuja silmäpareja. Monet olivat poistuneet liikkeeni ovesta, osa utuisempina, osa selvempinä.
Hymyilin keräyslippaan kantajille, ja naurahdin hölkkääjälle. Samassa silmäni poimivat maan läheltä jotain tuttua. Vain hetki kohtaamani harmaa silmäpari katsoi minua likaisten kasvojen keskeltä.

Mies oli hädin tuskin tunnistettavissa. Hän istui kylmässä maassa, ja piti kädessään kolhiintunutta kippoa. Ryysyt yllään hän ei olisi voinut olla kauempana liikkeessäni pöyhkeillystä hahmosta. Silti suurin ero oli juuri niissä silmissä. Ahdistuksen, vellovan paniikin ja tuskan sijaan kohtasin levollisuuden ja täyteyden. Tyytyväisyyden ja yhteyden.

Seisahduin, ja tiputin kolikon miehen kuppiin. Hän katsoi minua pitkään.

“Loputtomasti toisin?” Hän kysyi.

Nyökkäsin.

Suu vetäytyi hymyyn.

“Hyvä.”



******
Otsikko Pariisin Kevät -yhtyeen eeräästä kappaleesta, ei suinkaan omasta kynästäni.