Äidin pyyntö

Äiti oli tietysti tarkoittanut vain hyvää.
Räpläsin hermostuneena kalenteriani, kyllä vain, synkällä mustalla ympyröity numero 17 siellä ilkkui minulle edelleen. Selasin kiihkeästi edellispäiviä, etsien raivoisasti katseellani merkintöjä kalliokiipeilystä, surmanajosta tai edes jokapäiväisestä laskuvarjohyppelystä.

Merkintöjä ei ollut. Miksi ihmeessä olin viettänyt viimeiset vapahduttavat päivän vain istumalla kotona, käymällä ehkä ajoittain juttelemassa antikvariaatin suloiselle pitäjäneitoselle. Vaikka ensitreffien suunnittelu voi tuntua kuolemanvakavalta, niin silti nyt istuessa viimeisen aamun kajossa se tuntui täysin typerältä ja turhalta.
Aikaisemmin olin odottanut tätä päivää innolla, tämä päivä olisi ollut minulle vapauden aamunkoitto, ryntäys ulos omaa häntäänsä kiertävästä murmelipäivästä. Silloin seitsemäntoista oli vielä ympyröity toivon keltaisella.

Olin ollut naiivi, en ollut ajatellut asian pimeämpää puolta. Mutta puolustuksekseni täytyy sanoa, että olin tottunut olemaan ajattelematta pimeitä puolia. Ne eivät koskettaneet minua, kiitos äitini uhrauksen.

Aikaisemmin olin kironnut äitiäni, kun ystäväni ympärilläni vanhenivat ja erkanivat minusta. He eivät ymmärtäneet minua, sileät kasvoni pelottivat heitä ja yhteydet katkaistiin. Sen jälkeen olen välttänyt uusia ystäviä, olin kerännyt kestävän kuoren ympärilleni, antikvariaatin neitosta uskalsin lähestyä vasta vapauttavan päivän kynnyksellä. Kasvoni olivat ehtineet kerätä vain hieman uurteita samalla kun katselin vierestä kuinka kehitys rynnisti eteenpäin ja höyrystä tuli sähköä.

Sitten, vihdoin ja samalla aivan liian äkisti, äitini kuoli, ja sain tietooni päättymispäivän. Sain vihdoin, pitkällisen laskutoimituksen jälkeen, merkittyä seitsemännentoista päivän kalenteriini. Silloin merkitsin sen keltaisella.
Tänä aamuna, seitsemännentoista päivän aamuna, olin herännyt. Positiivista. En ollut uskaltanut nousta sängystä. Negatiivista. Lopulta sain kerättyä rohkeuteni ja tässä nyt istuin, takamus visusti sängyn turvassa, kädet hermostuneesti selaillen kalenteria. Miettien, että mihin tuhlasin huolettomat päiväni, jolloin olin voittamaton.

Yritin järkeillä itselleni, että pärjääväthän muutkin tässä maailmassa ilman äidin turvaa, ei sen pitäisi olla niin vaikeaa. Katson vain vasemmalle ja oikealle ennen kuin ylitän tien ja en juttele tuntemattomille. Ryöstäjän uhatessa annan hänelle rahani ja en soita suutani vihaisille humalaisille. Simppeliä.
Sain itseni vakuuteltua, että tässä ei ole mitään hätää. Kaikki sujuu hyvin. Elämä menee vihdoinkin normaalisti eteenpäin. Kalastin lattialta sukat, housut, lopulta paidankin. Päätin jättää sängyn turvan, ja vielä, kotinikin. Kaupassa oli käytävä, nyt oli syötävä elääkseen eikä huvikseen.

Pääsen ehjin nahoin kadulle, ja olin juuri ottanut elämäni kymmenennen askeleen tavallisena ihmisenä, kun kuulen itseni takaa kirskuntaa, huutoa ja moottorin äänen. Sen jälkeen tunnen tutun kivun leviävän sääristäni kohti sydäntäni, mutta tällä kertaa se ei pysähdy, ei, se jatkaa matkaansa ylös asti tuoden mukanaan pimeyden. Viimeisenä päässäni kieppuu suru, ironia sekä pohjalla tyydytys. Kohtaloaan voi paeta hetken, elämälankaansa voi venyttää, mutta langan pää tulee jossain vaiheessa vastaan, yllättäen.


Nainen puristaa poikansa olkapäätä ja katsoo vaatvasti noitaa.
”Ymmärrätkö nyt mitä minä pyydän?”
Noita katsoo naista pitkään.
”Ymmärrätkö sinä itse, että mitä sinä pojaltasi pyydät?”
”Pojaltani? Tämä kaikki on hänen hyväkseen! Sinulta minä vaadin tekoja.”
Noita näyttää siltä kuin hän vastaisi, vastustaisi, mutta hän on hiljaa. Asiakas on täällä aina oikeassa.
”Hyvä on, tämän loitsun jälkeen poikasi on kuolematon siihen päivään asti, kunnes sinun itsesi kuolemasta on kulunut viisikymmentä vuotta.”