Myrskyn sielu
Luen tietokoneeltani tutkaraportteja. Katson diagrammeja ja hätäisenä vilkkuvaa Messengeriä, jossa työtoverini kinastelevat kiivaasti, että kuka nyt on mokannut ja kenen olisi tämäkin myrsky pitänyt ennustaa. Minä en siitä välitä, tiedän tasan tarkkaan kuka rintamaa liikuttaa, kuka on vastuussa sen odottamattomasta liikkeestä.
Avaan oven, se tempautuu käsistäni ja retkahtaa saranoiden varaan. Tarraan kiinni kaulahuiviini ja hattuuni, ennen kuin nekin antavat periksi tuulen voimalle. Ryntään portaat alas ja jatkan alas, alas kadulle. Askeleeni iskevät maata ja hengitykseni huohottaa.
Tunnen kuinka tuuli riepottaa kevyttä ruumistani kun kamppailen sen voimaa vastaan. Juoksen, ponnistelen, loikin pitkiä, pitkiä askelia ja yritän niellä metrejä. Matkaa on enää vähäsen jäljellä.
Ujellus vihloo korviani, kun yritän haukkoa henkeä. Tori on tyhjä ihmisistä, täynnä lunta. Nostan katseeni taivaalle ja odotan.
Ja odotan.
Ja odotan.
En huomioi ohi ajavaa paloautoa, en tyhjänä kolistelevaa raitiovaunua. Tuntuu, kuin liikkeellä ei olisi ristin sieluakaan. Vain minä ja tuulinen tori, jolla odotan häntä.
Lopulta pilvet erkanevat ja katseeseeni vastaa hurja, kesytön sielu.
Wakį́yą
Ajattelen. Tiedän, ettei minun tarvitse huutaa, hän kuulee kyllä. Tänään hän on lumenvalkea, tänään hänen siipiensä kärjistä iskeytyy revontulet. Tänään hän ratsastaa myrskytuulilla jotka lietsovat räntää ja kasaavat kinoksia. Tänään hän tuli noutamaan minua.
Hän laskeutuu torille sulavasti, kuin noiden kymmenmetristen siipien käyttö olisi tässä tuulessa lasten leikkiä. Ehkä hänelle se onkin, ne ovat hänen tuuliaan. Hän katsoo minua, kesyttömillä silmillään, pitkään ja piinaavasti.
Tässä on se hetki, jäänkö maahan, vai nousenko tuuleen?
Tartun kohmeisin sormin pipooni, kaulahuiviini ja takkiini. Riisun vaatteeni, kaikki lämmittävät tekstiilit, siihen torille. Seison hänen edessään, ilkosillani. Olen valmis jättämään ihmisyyteni taakseni.
Hän laskee siipensä, nyt olen valmis nousemaan hänen selkäänsä.
Kun ukkoslintu levittää siipensä, ja tempaisee itsensä taivaalle, katson kuinka hänen tuulensa, meidän tuulemme, tarttuu vaatteisiini ja riepottelee niitä pitkin toria.
Sen jälkeen tunnen vain tuulen luissani, myrskyn sormenpäissäni, kohotan kasvoni taivaalle ja annan ääneni ujellukselle
sunnuntai 11. joulukuuta 2011
tiistai 5. huhtikuuta 2011
Äidin pyyntö
Äiti oli tietysti tarkoittanut vain hyvää.
Räpläsin hermostuneena kalenteriani, kyllä vain, synkällä mustalla ympyröity numero 17 siellä ilkkui minulle edelleen. Selasin kiihkeästi edellispäiviä, etsien raivoisasti katseellani merkintöjä kalliokiipeilystä, surmanajosta tai edes jokapäiväisestä laskuvarjohyppelystä.
Merkintöjä ei ollut. Miksi ihmeessä olin viettänyt viimeiset vapahduttavat päivän vain istumalla kotona, käymällä ehkä ajoittain juttelemassa antikvariaatin suloiselle pitäjäneitoselle. Vaikka ensitreffien suunnittelu voi tuntua kuolemanvakavalta, niin silti nyt istuessa viimeisen aamun kajossa se tuntui täysin typerältä ja turhalta.
Aikaisemmin olin odottanut tätä päivää innolla, tämä päivä olisi ollut minulle vapauden aamunkoitto, ryntäys ulos omaa häntäänsä kiertävästä murmelipäivästä. Silloin seitsemäntoista oli vielä ympyröity toivon keltaisella.
Olin ollut naiivi, en ollut ajatellut asian pimeämpää puolta. Mutta puolustuksekseni täytyy sanoa, että olin tottunut olemaan ajattelematta pimeitä puolia. Ne eivät koskettaneet minua, kiitos äitini uhrauksen.
Aikaisemmin olin kironnut äitiäni, kun ystäväni ympärilläni vanhenivat ja erkanivat minusta. He eivät ymmärtäneet minua, sileät kasvoni pelottivat heitä ja yhteydet katkaistiin. Sen jälkeen olen välttänyt uusia ystäviä, olin kerännyt kestävän kuoren ympärilleni, antikvariaatin neitosta uskalsin lähestyä vasta vapauttavan päivän kynnyksellä. Kasvoni olivat ehtineet kerätä vain hieman uurteita samalla kun katselin vierestä kuinka kehitys rynnisti eteenpäin ja höyrystä tuli sähköä.
Sitten, vihdoin ja samalla aivan liian äkisti, äitini kuoli, ja sain tietooni päättymispäivän. Sain vihdoin, pitkällisen laskutoimituksen jälkeen, merkittyä seitsemännentoista päivän kalenteriini. Silloin merkitsin sen keltaisella.
Tänä aamuna, seitsemännentoista päivän aamuna, olin herännyt. Positiivista. En ollut uskaltanut nousta sängystä. Negatiivista. Lopulta sain kerättyä rohkeuteni ja tässä nyt istuin, takamus visusti sängyn turvassa, kädet hermostuneesti selaillen kalenteria. Miettien, että mihin tuhlasin huolettomat päiväni, jolloin olin voittamaton.
Yritin järkeillä itselleni, että pärjääväthän muutkin tässä maailmassa ilman äidin turvaa, ei sen pitäisi olla niin vaikeaa. Katson vain vasemmalle ja oikealle ennen kuin ylitän tien ja en juttele tuntemattomille. Ryöstäjän uhatessa annan hänelle rahani ja en soita suutani vihaisille humalaisille. Simppeliä.
Sain itseni vakuuteltua, että tässä ei ole mitään hätää. Kaikki sujuu hyvin. Elämä menee vihdoinkin normaalisti eteenpäin. Kalastin lattialta sukat, housut, lopulta paidankin. Päätin jättää sängyn turvan, ja vielä, kotinikin. Kaupassa oli käytävä, nyt oli syötävä elääkseen eikä huvikseen.
Pääsen ehjin nahoin kadulle, ja olin juuri ottanut elämäni kymmenennen askeleen tavallisena ihmisenä, kun kuulen itseni takaa kirskuntaa, huutoa ja moottorin äänen. Sen jälkeen tunnen tutun kivun leviävän sääristäni kohti sydäntäni, mutta tällä kertaa se ei pysähdy, ei, se jatkaa matkaansa ylös asti tuoden mukanaan pimeyden. Viimeisenä päässäni kieppuu suru, ironia sekä pohjalla tyydytys. Kohtaloaan voi paeta hetken, elämälankaansa voi venyttää, mutta langan pää tulee jossain vaiheessa vastaan, yllättäen.
Nainen puristaa poikansa olkapäätä ja katsoo vaatvasti noitaa.
”Ymmärrätkö nyt mitä minä pyydän?”
Noita katsoo naista pitkään.
”Ymmärrätkö sinä itse, että mitä sinä pojaltasi pyydät?”
”Pojaltani? Tämä kaikki on hänen hyväkseen! Sinulta minä vaadin tekoja.”
Noita näyttää siltä kuin hän vastaisi, vastustaisi, mutta hän on hiljaa. Asiakas on täällä aina oikeassa.
”Hyvä on, tämän loitsun jälkeen poikasi on kuolematon siihen päivään asti, kunnes sinun itsesi kuolemasta on kulunut viisikymmentä vuotta.”
Räpläsin hermostuneena kalenteriani, kyllä vain, synkällä mustalla ympyröity numero 17 siellä ilkkui minulle edelleen. Selasin kiihkeästi edellispäiviä, etsien raivoisasti katseellani merkintöjä kalliokiipeilystä, surmanajosta tai edes jokapäiväisestä laskuvarjohyppelystä.
Merkintöjä ei ollut. Miksi ihmeessä olin viettänyt viimeiset vapahduttavat päivän vain istumalla kotona, käymällä ehkä ajoittain juttelemassa antikvariaatin suloiselle pitäjäneitoselle. Vaikka ensitreffien suunnittelu voi tuntua kuolemanvakavalta, niin silti nyt istuessa viimeisen aamun kajossa se tuntui täysin typerältä ja turhalta.
Aikaisemmin olin odottanut tätä päivää innolla, tämä päivä olisi ollut minulle vapauden aamunkoitto, ryntäys ulos omaa häntäänsä kiertävästä murmelipäivästä. Silloin seitsemäntoista oli vielä ympyröity toivon keltaisella.
Olin ollut naiivi, en ollut ajatellut asian pimeämpää puolta. Mutta puolustuksekseni täytyy sanoa, että olin tottunut olemaan ajattelematta pimeitä puolia. Ne eivät koskettaneet minua, kiitos äitini uhrauksen.
Aikaisemmin olin kironnut äitiäni, kun ystäväni ympärilläni vanhenivat ja erkanivat minusta. He eivät ymmärtäneet minua, sileät kasvoni pelottivat heitä ja yhteydet katkaistiin. Sen jälkeen olen välttänyt uusia ystäviä, olin kerännyt kestävän kuoren ympärilleni, antikvariaatin neitosta uskalsin lähestyä vasta vapauttavan päivän kynnyksellä. Kasvoni olivat ehtineet kerätä vain hieman uurteita samalla kun katselin vierestä kuinka kehitys rynnisti eteenpäin ja höyrystä tuli sähköä.
Sitten, vihdoin ja samalla aivan liian äkisti, äitini kuoli, ja sain tietooni päättymispäivän. Sain vihdoin, pitkällisen laskutoimituksen jälkeen, merkittyä seitsemännentoista päivän kalenteriini. Silloin merkitsin sen keltaisella.
Tänä aamuna, seitsemännentoista päivän aamuna, olin herännyt. Positiivista. En ollut uskaltanut nousta sängystä. Negatiivista. Lopulta sain kerättyä rohkeuteni ja tässä nyt istuin, takamus visusti sängyn turvassa, kädet hermostuneesti selaillen kalenteria. Miettien, että mihin tuhlasin huolettomat päiväni, jolloin olin voittamaton.
Yritin järkeillä itselleni, että pärjääväthän muutkin tässä maailmassa ilman äidin turvaa, ei sen pitäisi olla niin vaikeaa. Katson vain vasemmalle ja oikealle ennen kuin ylitän tien ja en juttele tuntemattomille. Ryöstäjän uhatessa annan hänelle rahani ja en soita suutani vihaisille humalaisille. Simppeliä.
Sain itseni vakuuteltua, että tässä ei ole mitään hätää. Kaikki sujuu hyvin. Elämä menee vihdoinkin normaalisti eteenpäin. Kalastin lattialta sukat, housut, lopulta paidankin. Päätin jättää sängyn turvan, ja vielä, kotinikin. Kaupassa oli käytävä, nyt oli syötävä elääkseen eikä huvikseen.
Pääsen ehjin nahoin kadulle, ja olin juuri ottanut elämäni kymmenennen askeleen tavallisena ihmisenä, kun kuulen itseni takaa kirskuntaa, huutoa ja moottorin äänen. Sen jälkeen tunnen tutun kivun leviävän sääristäni kohti sydäntäni, mutta tällä kertaa se ei pysähdy, ei, se jatkaa matkaansa ylös asti tuoden mukanaan pimeyden. Viimeisenä päässäni kieppuu suru, ironia sekä pohjalla tyydytys. Kohtaloaan voi paeta hetken, elämälankaansa voi venyttää, mutta langan pää tulee jossain vaiheessa vastaan, yllättäen.
Nainen puristaa poikansa olkapäätä ja katsoo vaatvasti noitaa.
”Ymmärrätkö nyt mitä minä pyydän?”
Noita katsoo naista pitkään.
”Ymmärrätkö sinä itse, että mitä sinä pojaltasi pyydät?”
”Pojaltani? Tämä kaikki on hänen hyväkseen! Sinulta minä vaadin tekoja.”
Noita näyttää siltä kuin hän vastaisi, vastustaisi, mutta hän on hiljaa. Asiakas on täällä aina oikeassa.
”Hyvä on, tämän loitsun jälkeen poikasi on kuolematon siihen päivään asti, kunnes sinun itsesi kuolemasta on kulunut viisikymmentä vuotta.”
tiistai 29. maaliskuuta 2011
Taisteluni
Sotamaalauksen teko aloitetaan silmistä. Käsi ei vavahda kun kajal piirtää silmäkulmiin viekoittelevan kissamaisen katseen. Huolellisesti maalatut kynnet naputtavat maalirasian kantta, sinistä ja utuista vai violettia ja viettelevää.
Violettia.
Rintapanssarina toimii avokaulainen Gucci, kypäränä kolmensadan kiharat. Aitoa venäläistä hiusta, kestää päänahassa kauemmin kuin oma tukka.
Sotilaallinen ryhti sekä neulanterävät taistelusaappaat johtavat askelluksen kohti taistelujen kenttää kaupungin ytimessä. Monet sen kolkista on jo kukistettu, mutta melkein yhtä monta odottaa vielä voittajaansa.
Tämäniltainen sotatanner vilkkuu ja vilisee, pauhu tuntuu ruumiissa paineaaltoina. Vihollisen joukot ovat moninaiset, mutta heikosti järjestäytyneet.
”Moi, sä, sä oot tosi kaunis. Saanksmä tarjota sulle jotain juotavaa?”
Vilkaisu ripsien välistä, ikuisuuksiin harjoiteltu salainen tiedusteluliike paljastaa, että lähestyvä vihollinen on kokematon alokas. Musertaminen olisi helppoa, mutta miksi turhaan tuhlata voimia.
”Sori, mä odotan mun poikaystävää.”
Tämän illan taktiikkana on käydä salamasotaa. Joskus sitä jaksoi kaivaa poteronsa ja hyökätä sieltä, väsyttää vihollisensa piirittämällä. Nykyään vihollisia tulee niin paljon, niin lähelle, ettei viivytyksille ja väijytyksille ole tarvetta.
Sitten väkijoukon keskeltä erottuu vastustajien korkea arvoinen upseeri. Hänen kaatamisensa tarkoittaisi taas yhden taistelun voittoa. Hyökkäys alkaa torpedon lailla vavisuttavalla hymyllä ja mutkikkaiden kuvioiden jälkeen viimeinen, se tappava, isku hoituu huokauksella ja kielellä joka lipaisee korvaa.
Aamuyön sarastaessa sotisopa on taas kerättävä kasaan, etsittävä lattialle raastetut alushousut. Hiljainen varjomainen siirtyminen kohti ovea oli harjoiteltu monta kertaa, ja se hoituu varmuudella jota jokainen sissi kadehtisi. Aikaisemmin vilkaisu upseerin puhelimeen ja ajatus siitä, kuinka tämä ällistyisi soittaessaan Helsingin mielenterveyspalveluihin eikä edellisillan kuumalle kissalle, oli aiheuttanut lämmintä mielihyvää. Nyt se aiheuttaa vain väsymystä.
Tänään on voitettu yksi taistelu, mutta missä vaiheessa olisi koko sota ohi?
Violettia.
Rintapanssarina toimii avokaulainen Gucci, kypäränä kolmensadan kiharat. Aitoa venäläistä hiusta, kestää päänahassa kauemmin kuin oma tukka.
Sotilaallinen ryhti sekä neulanterävät taistelusaappaat johtavat askelluksen kohti taistelujen kenttää kaupungin ytimessä. Monet sen kolkista on jo kukistettu, mutta melkein yhtä monta odottaa vielä voittajaansa.
Tämäniltainen sotatanner vilkkuu ja vilisee, pauhu tuntuu ruumiissa paineaaltoina. Vihollisen joukot ovat moninaiset, mutta heikosti järjestäytyneet.
”Moi, sä, sä oot tosi kaunis. Saanksmä tarjota sulle jotain juotavaa?”
Vilkaisu ripsien välistä, ikuisuuksiin harjoiteltu salainen tiedusteluliike paljastaa, että lähestyvä vihollinen on kokematon alokas. Musertaminen olisi helppoa, mutta miksi turhaan tuhlata voimia.
”Sori, mä odotan mun poikaystävää.”
Tämän illan taktiikkana on käydä salamasotaa. Joskus sitä jaksoi kaivaa poteronsa ja hyökätä sieltä, väsyttää vihollisensa piirittämällä. Nykyään vihollisia tulee niin paljon, niin lähelle, ettei viivytyksille ja väijytyksille ole tarvetta.
Sitten väkijoukon keskeltä erottuu vastustajien korkea arvoinen upseeri. Hänen kaatamisensa tarkoittaisi taas yhden taistelun voittoa. Hyökkäys alkaa torpedon lailla vavisuttavalla hymyllä ja mutkikkaiden kuvioiden jälkeen viimeinen, se tappava, isku hoituu huokauksella ja kielellä joka lipaisee korvaa.
Aamuyön sarastaessa sotisopa on taas kerättävä kasaan, etsittävä lattialle raastetut alushousut. Hiljainen varjomainen siirtyminen kohti ovea oli harjoiteltu monta kertaa, ja se hoituu varmuudella jota jokainen sissi kadehtisi. Aikaisemmin vilkaisu upseerin puhelimeen ja ajatus siitä, kuinka tämä ällistyisi soittaessaan Helsingin mielenterveyspalveluihin eikä edellisillan kuumalle kissalle, oli aiheuttanut lämmintä mielihyvää. Nyt se aiheuttaa vain väsymystä.
Tänään on voitettu yksi taistelu, mutta missä vaiheessa olisi koko sota ohi?
torstai 17. maaliskuuta 2011
Suden hetki
Käteni puristaa huulipunaa, silmäni katsovat peilin tekstiä.
”MINÄ TAPAN SIN”
Siinä lukee. Viimeinen sana on jäänyt kesken, vaikka karmiinilla piirretty sydän lauseen ympärillä on viimeistelty ja ehjä. Lasiin painettu amorin kaaren hyväily on kuin kosmetiikkamainoksesta, täyteläinen.
Lause on tietenkin virheellinen. Tiedän sen katsoessani lantiosi kaarta joka pilkistää peiton alta. Pääsi on piilossa, otsaltasi leviävät riikinkukon höyhenet ovat rusentuneet tyynyä vasten. Kukon, naurahdan, valitsit eläimesi hyvin.
Omista kasvoistani katsovat mietteliäät ruskeat silmät. Ne sopivat käyttämääni kauriin kuvaan, mutta kohta on käsillä se hetki, jolloin tarvitsen jotain muuta.
Olin huomannut sinut kadulta jo aikaisemmin, korskea käynti, ylpeä niska. Teit itsesi löytämisestä niin helppoa, sinun olisi pitänyt valita sen sijaan harmaa ja vikkelä. Tosin, uskon että myös sisälläsi kantamasi riikinkukon sulat saivat sinut ajautumaan kohtaloosi, minun käsivarsilleni.
Huokaisen ja ravistelen niskastani pois synkeät ajatukset. Tiedän, että minä olisin löytänyt sinut vaikka olisit piileskellyt koloissa, kaukana kavalasta maailmasta.
Perijän osa ei ole helppo, eikä varsinkaan tuulisessa kaupungissa.
Kävelen luoksesi vuoteelle, liu’utan kurkkuusi työntämäni tikarin ulos sen vetisestä vankilasta ja katson punaisena virtaavaa verta. Se kimaltelee sävyissä joilla kirjoitin tulevaisuutesi peiliin menneisyytenä. Lasken tikarin pöydälle ja tartun siinä lepäävään naamariin.
Kauriin ja unelmien aika on ohi. Nyt kasvoillani on suden ilme. On aika käynnistää jahti.
”MINÄ TAPAN SIN”
Siinä lukee. Viimeinen sana on jäänyt kesken, vaikka karmiinilla piirretty sydän lauseen ympärillä on viimeistelty ja ehjä. Lasiin painettu amorin kaaren hyväily on kuin kosmetiikkamainoksesta, täyteläinen.
Lause on tietenkin virheellinen. Tiedän sen katsoessani lantiosi kaarta joka pilkistää peiton alta. Pääsi on piilossa, otsaltasi leviävät riikinkukon höyhenet ovat rusentuneet tyynyä vasten. Kukon, naurahdan, valitsit eläimesi hyvin.
Omista kasvoistani katsovat mietteliäät ruskeat silmät. Ne sopivat käyttämääni kauriin kuvaan, mutta kohta on käsillä se hetki, jolloin tarvitsen jotain muuta.
Olin huomannut sinut kadulta jo aikaisemmin, korskea käynti, ylpeä niska. Teit itsesi löytämisestä niin helppoa, sinun olisi pitänyt valita sen sijaan harmaa ja vikkelä. Tosin, uskon että myös sisälläsi kantamasi riikinkukon sulat saivat sinut ajautumaan kohtaloosi, minun käsivarsilleni.
Huokaisen ja ravistelen niskastani pois synkeät ajatukset. Tiedän, että minä olisin löytänyt sinut vaikka olisit piileskellyt koloissa, kaukana kavalasta maailmasta.
Perijän osa ei ole helppo, eikä varsinkaan tuulisessa kaupungissa.
Kävelen luoksesi vuoteelle, liu’utan kurkkuusi työntämäni tikarin ulos sen vetisestä vankilasta ja katson punaisena virtaavaa verta. Se kimaltelee sävyissä joilla kirjoitin tulevaisuutesi peiliin menneisyytenä. Lasken tikarin pöydälle ja tartun siinä lepäävään naamariin.
Kauriin ja unelmien aika on ohi. Nyt kasvoillani on suden ilme. On aika käynnistää jahti.
keskiviikko 12. tammikuuta 2011
Varjosi lankeaa
Varjosi lankeaa kolealle asvaltille. Hahmosi on rento vaan ei huoleton. Nostat silmäsi kyynelistä märästä maasta tavoitellen katsettani. Kun ne kohtaavat, taivaansininen ja teräksenharmaa, tunnen kuinka kivijalkani pettää. Olen sinun.
Astut askeleen lähemmäksi, näen kuinka teräs välkähtää kädessäsi. Silti en vastustele, vaan temmon vaatteita yltäni. Katselen paikallani kuinka veitsi painuu valkeaan lihaan. En tunne kipua, vaan tartun kädelläni käteesi, joka on jo tahmea verestä. Painan terää syvemmälle, kaivaen. Kun haava on tarpeeksi suuri, otat sydämeni irti rinnastani. Pitelet sitä kädessäsi, tiukasti puristaen. Katsot kuinka veri valuu lihaksen jatkaessa pumppaamistaan. Minä horjahdan, mutta pysyn elossa. Tiedän että voin elää ilman sydäntäni, jos se on oikeissa käsissä. Olen onnellinen, olen saanut sydämelleni hyvän paikan olla, sinun turvallisissa käsissäsi.
Yhtäkkiä otat askeleen taaksepäin, pidellen sydäntäni. Katsot minua ja rikkirevittyä rintaani. Huomaan katseessasi pahoittelevan sävyn, kyyneleet poskillasi. Suolaisen pisaran saavuttaessa punaisen lihan olet jo vierelläni. Nyt vastustelen, en halua sydäntäni takaisin sinulta. Tällä kertaa haavaan sattuu. Saatuasi sydämeni takaisin paikoilleen rintaani, hymyilet epävarmasti. Tavoittelet kädelläsi sidettä saadaksesi haavan sidottua. Estän sen, sillä haluan olla avoinna, haluan pitää sydämeni valmiina odottamassa seuraavaa kertaa, kun haluat sen omaksesi. En välitä kivusta, se muistuttaa sinusta, ja pitää minut odottamassa.
Siihen asti, voimme aina olla ystäviä.
Astut askeleen lähemmäksi, näen kuinka teräs välkähtää kädessäsi. Silti en vastustele, vaan temmon vaatteita yltäni. Katselen paikallani kuinka veitsi painuu valkeaan lihaan. En tunne kipua, vaan tartun kädelläni käteesi, joka on jo tahmea verestä. Painan terää syvemmälle, kaivaen. Kun haava on tarpeeksi suuri, otat sydämeni irti rinnastani. Pitelet sitä kädessäsi, tiukasti puristaen. Katsot kuinka veri valuu lihaksen jatkaessa pumppaamistaan. Minä horjahdan, mutta pysyn elossa. Tiedän että voin elää ilman sydäntäni, jos se on oikeissa käsissä. Olen onnellinen, olen saanut sydämelleni hyvän paikan olla, sinun turvallisissa käsissäsi.
Yhtäkkiä otat askeleen taaksepäin, pidellen sydäntäni. Katsot minua ja rikkirevittyä rintaani. Huomaan katseessasi pahoittelevan sävyn, kyyneleet poskillasi. Suolaisen pisaran saavuttaessa punaisen lihan olet jo vierelläni. Nyt vastustelen, en halua sydäntäni takaisin sinulta. Tällä kertaa haavaan sattuu. Saatuasi sydämeni takaisin paikoilleen rintaani, hymyilet epävarmasti. Tavoittelet kädelläsi sidettä saadaksesi haavan sidottua. Estän sen, sillä haluan olla avoinna, haluan pitää sydämeni valmiina odottamassa seuraavaa kertaa, kun haluat sen omaksesi. En välitä kivusta, se muistuttaa sinusta, ja pitää minut odottamassa.
Siihen asti, voimme aina olla ystäviä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)