Poika kohottautui seisomaan pienoismaailmassaan. Seinät kaareutuivat päälle, niiden nestemäinen pinta oli kylmä koskea. Ympärillä oleva maailma näytti vääristyneeltä, mutkaisalta.
Poika kohotti katseensa ja huomasi, että seinät yhdistyivät hänen päänsä yläpuolella. Poika laski katseensa, ja huomasi että seinät yhdistyivät hänen jalkojensa alapuolella.
Hän seisoi pienessä nestemäisessä pallossa. Katsoessaan vasemmalle ja oikealle hän näki satoja, satoja samanlaisia palloja.
Lähinnä häntä olevassa pallossa seisoi mies, joka vuosi verta useista haavoista maastopuvulleen. Kypärä ja ase olivat tippuneet pallon alaosaan. Miehen viereisessä pallossa alaston nainen painoi päänsä ja peitti ruumiinosiaan häpeillen.
Poika katsoi, ja näki ympärillään surua ja kipua. Itsekään hän ei ollut vailla sitä, siitä piti huolen kämmenellä sykkivä pieni lihas. Tämä lihas syöksi kuparista verta pojan kyynärtaivetta pitkin yhä alaspäin ja alaspäin.
Poika muisti tilanteen, sateisen tien ja tytön kiharat. Sydäntä hän ei ollut muistanut ennen kuin huomasi sen kädellään kuplassa.
Puristaessaan kädessään särkynyttä sydäntä poika mietti oliko hän arvoinen tähän seuraan. Miksi hän oli saanut samanlaisen pallon kuolleen sotilaan kanssa?
Kyyneleet eivät arvoita sitä kenen vuoksi ne putoavat.
keskiviikko 17. marraskuuta 2010
lauantai 13. marraskuuta 2010
Jää kiteet
Lämpö sulattaa.
Niin on sanottu, ja roihu vielä nopeammin. Mutta ei nyt, ei tässä tapauksessa.
Kristallinkirkas sininen, harmonian rikkova terävä särmä.
”Saanko nuolla jalkapohjasi?”
Siron käden heilahdus, mitä vain maailmassa tapahtuikaan ei voinut hetkauttaa kasvonaamiotasi. Vain kynsilakan särö johti romahdukseen.
Mutta roihu vielä nopeammin, eikö?
Kättä vasten sileä, viileä, pidempään pideltynä polttava. Yksilölliset hämähäkinseittikuviot risteilivät pinnalla.
Orkidean lehti oli kuin valkea ihosi, kunnes heitit sen seinään. Raavit rikki, punaisille pisaroille.
Kun minä en rakastanutkaan sinua? Kun sinä et tuntenut sydämessäsi rakkauttani?
Se on niin kaunis. Kaunis kuin lampeen jäätynyt joutsen.
Tuliko koskaan mieleesi, että vika ei ollut minussa? Ei lähettimessä vaan vastaanottimessa?
Yritin raapia pintaa, rikkoa, sulattaa omilla kyynelilläni. En onnistunut, kyyneleet jäätyivät uudeksi kerrokseksi.
Me elimme onnellisena. Me molemmat palvoimme sinua. Elämämme oli kaunista ja upeaa. Kunnes eräänä päivänä, salaattilounaalla ystäviesi kanssa huomasit tyhjyyden sydämessäsi.
Ystäväsi oli löytänyt rakkauden. Ja sinä et tuntenut kuin hän. Vika oli siis minussa.
Totta kai, minun roihuni ei vain ollut tarpeeksi voimakas sulattamaan jääkiteitä sydämestäsi.
Kunnes pinta oli liian paksu, kunnes sydämeni lämpö oli saavuttamattomissa myös minulta. Toivoin niin, että sinä olisit ollut se, joka onnistuisi.
Ehkä nuoren assistenttisi roihu sitten oli vain kuumempaa.
Anteeksi.
Niin on sanottu, ja roihu vielä nopeammin. Mutta ei nyt, ei tässä tapauksessa.
Kristallinkirkas sininen, harmonian rikkova terävä särmä.
”Saanko nuolla jalkapohjasi?”
Siron käden heilahdus, mitä vain maailmassa tapahtuikaan ei voinut hetkauttaa kasvonaamiotasi. Vain kynsilakan särö johti romahdukseen.
Mutta roihu vielä nopeammin, eikö?
Kättä vasten sileä, viileä, pidempään pideltynä polttava. Yksilölliset hämähäkinseittikuviot risteilivät pinnalla.
Orkidean lehti oli kuin valkea ihosi, kunnes heitit sen seinään. Raavit rikki, punaisille pisaroille.
Kun minä en rakastanutkaan sinua? Kun sinä et tuntenut sydämessäsi rakkauttani?
Se on niin kaunis. Kaunis kuin lampeen jäätynyt joutsen.
Tuliko koskaan mieleesi, että vika ei ollut minussa? Ei lähettimessä vaan vastaanottimessa?
Yritin raapia pintaa, rikkoa, sulattaa omilla kyynelilläni. En onnistunut, kyyneleet jäätyivät uudeksi kerrokseksi.
Me elimme onnellisena. Me molemmat palvoimme sinua. Elämämme oli kaunista ja upeaa. Kunnes eräänä päivänä, salaattilounaalla ystäviesi kanssa huomasit tyhjyyden sydämessäsi.
Ystäväsi oli löytänyt rakkauden. Ja sinä et tuntenut kuin hän. Vika oli siis minussa.
Totta kai, minun roihuni ei vain ollut tarpeeksi voimakas sulattamaan jääkiteitä sydämestäsi.
Kunnes pinta oli liian paksu, kunnes sydämeni lämpö oli saavuttamattomissa myös minulta. Toivoin niin, että sinä olisit ollut se, joka onnistuisi.
Ehkä nuoren assistenttisi roihu sitten oli vain kuumempaa.
Anteeksi.
Haltija.
Väsymys painoi pientä hentoa ruumista, ei ei jaksa enää. Henkeä ahdisti, kylmyys riipi rintaa. Hanget korkea nietokset matalinakin tuntuivat yhä luissa ja ytimissä. Ajan kierto, ympyrä ja viiva, tuntui nyt Haltijassa, vaikka aiemmin sille oli saanut nauraa.
”Minulla ei ole mitään hätää, uhreja riittää.”
Uhreja riitti, leipää juustoa, koivu kukoisti. Kasket loimusivat mutta vain ympärillä. Ja riitti myös viljaa josta tehdä uhreja, riitti vettä ja paistetta. Ja talvella riitti kinoksia jotta suvea kaivattiin kiihkeästi.
Ensimmäiseksi vähenivät uhrit. Voi ei, ei uhrivilja, sitä ei Haltija olisi koskaan päästänyt loppumaan. Yhä harvemmin ja harvemmin, pelokkaammin ja itsepäisemmin, kävivät vaimot tuomassa leipää koivulle.
Sen jälkeen katosivat kokonaan kaarnaa sivelevät, kunnioittavat matkaajat. Kaskia ei poltettu, kaadettu koivikko raahattiin surutta pois, yhtäkään osaa siitä ei taipunut tulevien vesojen hyödyksi.
Haltija huolestui, ja sen jälkeen vihastui. Hän yritti tulvaa, kuivuutta, myrskyjä. Ja mitään ei tullut. Odotellessaan, uppoutuneena turvallisuuteen hän oli päästänyt luonnon kauas, pois vaikutuspiiristään. Maailma jatkoi eteenpäin, kieputti aikaa ja paikkaa ilman hänen kosketustaan.
Mitä jää jäljelle, kun Haltijalta otetaan pois hallittava?
Pelko, väsymys, turvattomuus. Kuolematon ei voi karata Tuonelaan, hänen täytyy jäädä istumaan ja katselemaan.
Katselemaan niin kauan, kunnes talvet ovat väsyttävämpiä, lehtoja on yhä vähemmän ja henkeä ahdistaa kaskisavujen tilalla myrkylliset huurut.
Kuitenkin joskus aina joku eksyi, kirjaimellisesti eksyi Haltijan luokse, jolloin hän sai, kaikki voimansa keräten, näytettyä eksyneelle voimansa.
Tiedättehän, kun henkeäsalpaava aarnimaisema, tai tunturin kuve, tai viljava pelto, syöksähtää verkkokalvolle?
Silloin, siinä hetkessä kun eksynyt haukkoo vapauteen karannutta sieluaan takaisin, siinä hetkessä Haltija saa uskoa, että joskus hänelle vielä kannetaan uhreja. Joskus vielä.
”Minulla ei ole mitään hätää, uhreja riittää.”
Uhreja riitti, leipää juustoa, koivu kukoisti. Kasket loimusivat mutta vain ympärillä. Ja riitti myös viljaa josta tehdä uhreja, riitti vettä ja paistetta. Ja talvella riitti kinoksia jotta suvea kaivattiin kiihkeästi.
Ensimmäiseksi vähenivät uhrit. Voi ei, ei uhrivilja, sitä ei Haltija olisi koskaan päästänyt loppumaan. Yhä harvemmin ja harvemmin, pelokkaammin ja itsepäisemmin, kävivät vaimot tuomassa leipää koivulle.
Sen jälkeen katosivat kokonaan kaarnaa sivelevät, kunnioittavat matkaajat. Kaskia ei poltettu, kaadettu koivikko raahattiin surutta pois, yhtäkään osaa siitä ei taipunut tulevien vesojen hyödyksi.
Haltija huolestui, ja sen jälkeen vihastui. Hän yritti tulvaa, kuivuutta, myrskyjä. Ja mitään ei tullut. Odotellessaan, uppoutuneena turvallisuuteen hän oli päästänyt luonnon kauas, pois vaikutuspiiristään. Maailma jatkoi eteenpäin, kieputti aikaa ja paikkaa ilman hänen kosketustaan.
Mitä jää jäljelle, kun Haltijalta otetaan pois hallittava?
Pelko, väsymys, turvattomuus. Kuolematon ei voi karata Tuonelaan, hänen täytyy jäädä istumaan ja katselemaan.
Katselemaan niin kauan, kunnes talvet ovat väsyttävämpiä, lehtoja on yhä vähemmän ja henkeä ahdistaa kaskisavujen tilalla myrkylliset huurut.
Kuitenkin joskus aina joku eksyi, kirjaimellisesti eksyi Haltijan luokse, jolloin hän sai, kaikki voimansa keräten, näytettyä eksyneelle voimansa.
Tiedättehän, kun henkeäsalpaava aarnimaisema, tai tunturin kuve, tai viljava pelto, syöksähtää verkkokalvolle?
Silloin, siinä hetkessä kun eksynyt haukkoo vapauteen karannutta sieluaan takaisin, siinä hetkessä Haltija saa uskoa, että joskus hänelle vielä kannetaan uhreja. Joskus vielä.
keskiviikko 10. marraskuuta 2010
Lemminkäisen äiti
Sivallus, sivallus, töpötys, töpötys. Silmän kaari on vielä hieman hankala, suu ei kiristy.
”Axél!”
Ääni tuntui tulevan kuin jostain kaukaa, todellisuudesta. Axél kumartui maalauksen puoleen ja antoi siveltimensä viuhtoa. Äiti maalauksessa yrittää näyttää kärsivältä, äiti maalauksen takana vain ärtyneeltä.
”Axél, vill du…”
”Äiti, suomea.”
Äiti tuhahti, ja napautti suunsa kiinni. Vaikka Suomi oli nyt itsenäinen, ei silti tarvinnut hylätä rakasta ruotsin kieltä. Mutta Axéliin suomi oli iskenyt kuin kauan kadoksissa ollut rytmi elämään. Lönnrotin tekstit, joista oli koottu nuorelle valtiolle kunniakas historia, niistä mies löysi suuntaviivansa.
Kuinka hän toivoikaan olevansa suuri sankari, kuten Kullervo, tai viisas kuten Väinämöinen. Mutta ei, hän oli pahainen maalari, joka epäonnistui sankareidensa kuvauksessa.
Huokaisten Axél pisti välineensä syrjään, ja antoi äidilleen luvan poistua. Tänäänkään maalaus ei valmistunut, tuntui kuin hahmot olisivat olleet vääristyneitä, vinoja ja vailla henkeä.
Vinoja ja vailla henkeä, kuten uusi uljas Suomikin. Ei Axél hurmoksessaan tyhmä ollut, tai kuuro. Hän kuuli kaupungilla vaeltaessaan jupinaa siitä, kuinka Ruotsin alla oli ollut kaikki paremmin, ja kuinka nyt voitaisiin kumartaa ruotsalaista aatelia, kun ei kuuluttu samaan maahankaan?
Axélia suututti, mikseivät suomalaiset kumartaneet itseään? Omaa menneisyyttään?
Vielä viimeinen toivoton vilkaisu tauluun, ei, se ei muuttunut taikaiskusta vangitsevaksi teokseksi, vaan pysyi paperisena kuvaelmana, jossa hänen äitinsä kökötti turhautuneen näköisenä.
Axélin käsi hakeutui Lönnrotin teoksen päälle, nyt oli aika hakea johdatusta. Mutta ennen kuin hän pääsi oikeaan kohtaan, sai hän idean. Miksi hän lukisi värssyä jo pimenevässä, pölyisessä ateljeessaan?
Matka metsän siimekseen vei useita tunteja, mutta mitä syvemmälle askel vei, sitä iloisemmaksi mieli kohosi. Lopulta Axél päätti olevansa tarpeeksi syvällä luonnon armoilla, ja istahti mättäälle joka kohosi pienen lammen rannalla. Lammen pinnasta heijastui jo noussut kuunsirppi ja muutamat tuikkivat tähdet. Axél tönäisi kivenmurikan veteen ja katsoi kuinka laineet rikkoivat kuun sirpin. Maalari unohtui tuijottamaan laineiden symmetriaa pitkäksi aikaa, kunnes muisti miksi oli metsään tullut.
Sellainen vaikutus luonnolla, suomalaisella metsällä Axéliin oli. Hän tunsi suurta nöyryyttä sen yksinkertaisen kauneuden edessä, jonka rivi nuorteita koivuja tuotti. Yksikään maali ei päässyt samaan synkkään vehreyteen, joka sykki aarniometsän sydämessä. Ja silti Axél yritti, yritti jäljentää tätä tunnetta, jotta joskus kun aarnioita ei enää ole olemassa, joku voisi silti hänen taulujensa kautta tuntea saman sykkeen sydämessään.
Ja nyt hän oli tullut vaikeaan risteykseen, solmukohtaan. Hänen täytyi yhdistää kaksi sykettä, luonto ja Lönnrotin keräämät runot.
Axél avasi kirjan, etsi oikean kohdan ja alkoi lukea.
”Siitä äiti Lemminkäisen
otti rautaisen haravan;
haravoipi poikoansa
koskesta kohisevasta,
virrasta vilisevästä.
Haravoipi eikä löyä…”
Hän keskeytti lukemisensa, outo tunne niskavilloissa paljasti, että joku katseli häntä. Pikainen vilkaisu, ja ketään ei näkynyt.
” Siitä siirtihen alemma:
meni myötänsä merehen,
sukkarihmasta sulahan,
vyötäröistä veen sisähän.”
Pieni usvakiehkura luikerteli lammen poikki, ja kietoutui maalarin nilkan ympärille. Toinen, rohkeampi tuli metsästä, ja peitti alleen mättäitä. Axél keskeytti lukemisen ja ravisteli jalkaansa. Tällöin nilkkaa hivelevä kiehkura tiukensi otettaan.
”Mitä ihmettä?”
Hätä oli jo äänessä, ja kiehkura ei päästänyt otettaan, päinvastoin. Se muutti muotoaan kauniiksi kädeksi. Toinen oli jo peittänyt alleen muun metsän.
”Halusit nähdä todellisen luonnon”
Ääni ei ollut kysymys, ei toteamus. Se hymisi, heijasteli koivujen rungoista. Usvakäsi veti Axélin nilkkaa kohti lampea.
”Katso siis, mitä loitsusi myötä tapahtuu”
Axél tunsi jo paniikin hiipivän rintaansa, loitsun? Sehän oli vain pätkä Lönnrotin kirjasta, eikä mitään noituutta.
Lammen pinta näytti nyt mustalta ja se oli tasaista kuin lasi. Ei kuu, ei tähdet, mitään ei heijastunut sen pinnasta. Saatuaan Axélin nilkan, ja siten myös loput miehestä veden reunalle, käsi irrotti otteensa ja hajosi usvakiehkuroiksi jotka hivelivät lasipintaa.
Axél ei paennut. Vaan katseli, katseli kuinka mustaan pintaan avautui aukko, kuin lasinen kattoikkuna. Hän katseli kuinka vanha, väsynyt ja tuskainen nainen haravoi tummaa jokea. Nostellen sieltä palasia ja kooten ne yhteen, kuin irvokkaan palapelin. Irvokkaan siksi, että palaset olivat mädäntyneitä, vääntyneitä ja turvonneita.
Lopulta nainen oli saanut palaset kasaan. Lysähtäen kokoon kursitun ruumiin luokse, kohottaen tuskaisan katseensa suoraan Axélin silmiin, nainen lausui:
” Vieläkö tästä mies tulisi,
uros uusi toimeaisi?”
Naisen kasvot, tuska, ilme, toivottomuus. Kaikki tämä paloi liekillä maalarin mieleen. Naisen silmät porautuivat vaativana ja jo toivonsa menettäneenä. Axél vapisi, ja halusi huutaa naiselle että kyllä hän saa poikansa takaisin, mutta hän ei voinut.
Usva palasi takaisin, peittäen alleen armeliaasti tuskaisan maiseman. Se kietoi miehen hetkeksi kylmään syleilyynsä, kunnes suli pois kuin halla auringossa.
Axél havahtui leivosen laulantaan. Aamun säteet kutittelivat poskea, ja lammen vesi väreili tuulessa. Kaikki näytti vehreältä, ja iloiselta.
Silti hän ei unohtanut näkemäänsä näkyä. Nyt maalari tiesi tarkalleen mitä hänen täytyisi kankaalle maalata.
Jätettyään Kalevalan mättäälle, Axél Gallén poistui metsästä.
**************************
Tää on omistettu Ainolle, joka kunhan saan itseni raahattua Helsinkiin niin joutuu ramppaamaan mun kanssa Ateneumissa.
”Axél!”
Ääni tuntui tulevan kuin jostain kaukaa, todellisuudesta. Axél kumartui maalauksen puoleen ja antoi siveltimensä viuhtoa. Äiti maalauksessa yrittää näyttää kärsivältä, äiti maalauksen takana vain ärtyneeltä.
”Axél, vill du…”
”Äiti, suomea.”
Äiti tuhahti, ja napautti suunsa kiinni. Vaikka Suomi oli nyt itsenäinen, ei silti tarvinnut hylätä rakasta ruotsin kieltä. Mutta Axéliin suomi oli iskenyt kuin kauan kadoksissa ollut rytmi elämään. Lönnrotin tekstit, joista oli koottu nuorelle valtiolle kunniakas historia, niistä mies löysi suuntaviivansa.
Kuinka hän toivoikaan olevansa suuri sankari, kuten Kullervo, tai viisas kuten Väinämöinen. Mutta ei, hän oli pahainen maalari, joka epäonnistui sankareidensa kuvauksessa.
Huokaisten Axél pisti välineensä syrjään, ja antoi äidilleen luvan poistua. Tänäänkään maalaus ei valmistunut, tuntui kuin hahmot olisivat olleet vääristyneitä, vinoja ja vailla henkeä.
Vinoja ja vailla henkeä, kuten uusi uljas Suomikin. Ei Axél hurmoksessaan tyhmä ollut, tai kuuro. Hän kuuli kaupungilla vaeltaessaan jupinaa siitä, kuinka Ruotsin alla oli ollut kaikki paremmin, ja kuinka nyt voitaisiin kumartaa ruotsalaista aatelia, kun ei kuuluttu samaan maahankaan?
Axélia suututti, mikseivät suomalaiset kumartaneet itseään? Omaa menneisyyttään?
Vielä viimeinen toivoton vilkaisu tauluun, ei, se ei muuttunut taikaiskusta vangitsevaksi teokseksi, vaan pysyi paperisena kuvaelmana, jossa hänen äitinsä kökötti turhautuneen näköisenä.
Axélin käsi hakeutui Lönnrotin teoksen päälle, nyt oli aika hakea johdatusta. Mutta ennen kuin hän pääsi oikeaan kohtaan, sai hän idean. Miksi hän lukisi värssyä jo pimenevässä, pölyisessä ateljeessaan?
Matka metsän siimekseen vei useita tunteja, mutta mitä syvemmälle askel vei, sitä iloisemmaksi mieli kohosi. Lopulta Axél päätti olevansa tarpeeksi syvällä luonnon armoilla, ja istahti mättäälle joka kohosi pienen lammen rannalla. Lammen pinnasta heijastui jo noussut kuunsirppi ja muutamat tuikkivat tähdet. Axél tönäisi kivenmurikan veteen ja katsoi kuinka laineet rikkoivat kuun sirpin. Maalari unohtui tuijottamaan laineiden symmetriaa pitkäksi aikaa, kunnes muisti miksi oli metsään tullut.
Sellainen vaikutus luonnolla, suomalaisella metsällä Axéliin oli. Hän tunsi suurta nöyryyttä sen yksinkertaisen kauneuden edessä, jonka rivi nuorteita koivuja tuotti. Yksikään maali ei päässyt samaan synkkään vehreyteen, joka sykki aarniometsän sydämessä. Ja silti Axél yritti, yritti jäljentää tätä tunnetta, jotta joskus kun aarnioita ei enää ole olemassa, joku voisi silti hänen taulujensa kautta tuntea saman sykkeen sydämessään.
Ja nyt hän oli tullut vaikeaan risteykseen, solmukohtaan. Hänen täytyi yhdistää kaksi sykettä, luonto ja Lönnrotin keräämät runot.
Axél avasi kirjan, etsi oikean kohdan ja alkoi lukea.
”Siitä äiti Lemminkäisen
otti rautaisen haravan;
haravoipi poikoansa
koskesta kohisevasta,
virrasta vilisevästä.
Haravoipi eikä löyä…”
Hän keskeytti lukemisensa, outo tunne niskavilloissa paljasti, että joku katseli häntä. Pikainen vilkaisu, ja ketään ei näkynyt.
” Siitä siirtihen alemma:
meni myötänsä merehen,
sukkarihmasta sulahan,
vyötäröistä veen sisähän.”
Pieni usvakiehkura luikerteli lammen poikki, ja kietoutui maalarin nilkan ympärille. Toinen, rohkeampi tuli metsästä, ja peitti alleen mättäitä. Axél keskeytti lukemisen ja ravisteli jalkaansa. Tällöin nilkkaa hivelevä kiehkura tiukensi otettaan.
”Mitä ihmettä?”
Hätä oli jo äänessä, ja kiehkura ei päästänyt otettaan, päinvastoin. Se muutti muotoaan kauniiksi kädeksi. Toinen oli jo peittänyt alleen muun metsän.
”Halusit nähdä todellisen luonnon”
Ääni ei ollut kysymys, ei toteamus. Se hymisi, heijasteli koivujen rungoista. Usvakäsi veti Axélin nilkkaa kohti lampea.
”Katso siis, mitä loitsusi myötä tapahtuu”
Axél tunsi jo paniikin hiipivän rintaansa, loitsun? Sehän oli vain pätkä Lönnrotin kirjasta, eikä mitään noituutta.
Lammen pinta näytti nyt mustalta ja se oli tasaista kuin lasi. Ei kuu, ei tähdet, mitään ei heijastunut sen pinnasta. Saatuaan Axélin nilkan, ja siten myös loput miehestä veden reunalle, käsi irrotti otteensa ja hajosi usvakiehkuroiksi jotka hivelivät lasipintaa.
Axél ei paennut. Vaan katseli, katseli kuinka mustaan pintaan avautui aukko, kuin lasinen kattoikkuna. Hän katseli kuinka vanha, väsynyt ja tuskainen nainen haravoi tummaa jokea. Nostellen sieltä palasia ja kooten ne yhteen, kuin irvokkaan palapelin. Irvokkaan siksi, että palaset olivat mädäntyneitä, vääntyneitä ja turvonneita.
Lopulta nainen oli saanut palaset kasaan. Lysähtäen kokoon kursitun ruumiin luokse, kohottaen tuskaisan katseensa suoraan Axélin silmiin, nainen lausui:
” Vieläkö tästä mies tulisi,
uros uusi toimeaisi?”
Naisen kasvot, tuska, ilme, toivottomuus. Kaikki tämä paloi liekillä maalarin mieleen. Naisen silmät porautuivat vaativana ja jo toivonsa menettäneenä. Axél vapisi, ja halusi huutaa naiselle että kyllä hän saa poikansa takaisin, mutta hän ei voinut.
Usva palasi takaisin, peittäen alleen armeliaasti tuskaisan maiseman. Se kietoi miehen hetkeksi kylmään syleilyynsä, kunnes suli pois kuin halla auringossa.
Axél havahtui leivosen laulantaan. Aamun säteet kutittelivat poskea, ja lammen vesi väreili tuulessa. Kaikki näytti vehreältä, ja iloiselta.
Silti hän ei unohtanut näkemäänsä näkyä. Nyt maalari tiesi tarkalleen mitä hänen täytyisi kankaalle maalata.
Jätettyään Kalevalan mättäälle, Axél Gallén poistui metsästä.
**************************
Tää on omistettu Ainolle, joka kunhan saan itseni raahattua Helsinkiin niin joutuu ramppaamaan mun kanssa Ateneumissa.
Baskervillen koira
Kun hänen rakastettunsa lopulta poistui häntä riippuen ja kuono vetisenä, hän riisuutui, avasi laukun ja tarttui instrumenttiin. Surullinen sointi, sangen viipyilevä ja hauras kaikui ympäri nummia. Puiden lehdettömät oksat, kuin taivasta harovat sormet, heiluivat äänen tahtiin.
Rakastettu oli poissa, poissa oli se riemuista tunne joka valtaa kun toisen käpälä hipaisee vahingossa omaa.
Hän tuhahti, kuonon läpi kaikuva ääni oli jossain puolivälissä matkalla inahduksesta kohti murinaa. Vaatteet olivat hyödyttömät nyt, oli hyödytöntä enää teeskennellä ihmistä. Kylmästä ilmasta ei enää ole vastusta sydämen kylmyydelle.
”Minusta tuntuu, että nyt olemme ihmisiä”, rakastettu oli sanonut.
”Me rakastamme, me tunnemme, me olemme ihmisiä!”.
Hän ei enää rakastanut, hän kyllä tunsi. Aukon maailmassaan, juuri hänen vasemmalta puoleltaan. Siitä kohtaa universumista puuttui jotain, hänen puolisonsa.
Tuska tuli tulvien ja turruttaen samalla matkalla. Hyökyen ja repien, hukuttaen ja raastaen. Nyyhkytysten ja ulinan seasta kaikuvat lauseet huusivat takaisin hänen rakastettuaan.
Käpälät tarttuivat taas instrumenttiin, mutta tuskan kurimuksessa sen sointi ei enää ollut hauras tai viipyilevä. Se tunki läpi korvien juosten suoraan kuuntelijan sielun ohi sydämeen, ottaen sen vangiksi ja kiduttaen sitä. Ympäri nummia niin paimenet kuin lampaatkin kohtasivat omat syvimmät sydämensä tuskat.
Useimmat heistä taipuivat maahan ja rukoilivat armahdusta. Se viiltävä kipu, se häviävä toivo.
Lopulta hänellä ei ollut enää voimia puhaltaa instrumenttiin, lopulta raapiva ääni loppui. Sen jälkeen äänettömyydessä kaikuvia aavoja kohtasi vain hiljainen ja toivoton nyyhke. Rakastettu oli poissa.
Kyynel, niin pieni mutta samalla jotenkin voimakas, pyrkii hakemaan tietään alas silmäkulmasta.
Hän otti kuunvaloa ja taivutti sitä kyynelen pinnalla. Valosta tuli terä, joka pystyi leikkaamaan tiensä ohi luun ja lihan. Vain sydämet, täydet ja rakastavat sydämet pystyisivät nyt pitämään hänet hengissä.
Häntä roikkuen hän hylkäsi vanhan instrumenttinsa ja tarttui uuteen, nousi ja taivalsi hakemaan rakkautta.
__________________________________________________________
”Älkää menkö nummille, jos kannatte rakkautta sydämessänne. Siellä elää tämä koira, koira jonka vaikerrus tuo elämänne suurimmat tuskat eteenne. Mutta jos kuulette vain tämän vaikerruksen, olkaa onnellisia.”
”Miksi mummi?”
”Koska jos ette kuule vaikerrusta, koira tulee ja leikkaa irti teidän rakastavan sydämenne”.
”Leikkaa? Ei koira voi leikata, ei sillä ole käsiä tai veitsiä! Sitäpaitsi, mitä se sydämillä edes tekee?”
”Syö ne.”
*****************
Tämä on kirjoitettu Risingshadowin kirjoituskilpailuun, jossa ensimmäinen kursivoitu lause oli sama. Sen keksi "ihan oikea" kirjailija Pasi Ilmari Jääskeläinen.
Rakastettu oli poissa, poissa oli se riemuista tunne joka valtaa kun toisen käpälä hipaisee vahingossa omaa.
Hän tuhahti, kuonon läpi kaikuva ääni oli jossain puolivälissä matkalla inahduksesta kohti murinaa. Vaatteet olivat hyödyttömät nyt, oli hyödytöntä enää teeskennellä ihmistä. Kylmästä ilmasta ei enää ole vastusta sydämen kylmyydelle.
”Minusta tuntuu, että nyt olemme ihmisiä”, rakastettu oli sanonut.
”Me rakastamme, me tunnemme, me olemme ihmisiä!”.
Hän ei enää rakastanut, hän kyllä tunsi. Aukon maailmassaan, juuri hänen vasemmalta puoleltaan. Siitä kohtaa universumista puuttui jotain, hänen puolisonsa.
Tuska tuli tulvien ja turruttaen samalla matkalla. Hyökyen ja repien, hukuttaen ja raastaen. Nyyhkytysten ja ulinan seasta kaikuvat lauseet huusivat takaisin hänen rakastettuaan.
Käpälät tarttuivat taas instrumenttiin, mutta tuskan kurimuksessa sen sointi ei enää ollut hauras tai viipyilevä. Se tunki läpi korvien juosten suoraan kuuntelijan sielun ohi sydämeen, ottaen sen vangiksi ja kiduttaen sitä. Ympäri nummia niin paimenet kuin lampaatkin kohtasivat omat syvimmät sydämensä tuskat.
Useimmat heistä taipuivat maahan ja rukoilivat armahdusta. Se viiltävä kipu, se häviävä toivo.
Lopulta hänellä ei ollut enää voimia puhaltaa instrumenttiin, lopulta raapiva ääni loppui. Sen jälkeen äänettömyydessä kaikuvia aavoja kohtasi vain hiljainen ja toivoton nyyhke. Rakastettu oli poissa.
Kyynel, niin pieni mutta samalla jotenkin voimakas, pyrkii hakemaan tietään alas silmäkulmasta.
Hän otti kuunvaloa ja taivutti sitä kyynelen pinnalla. Valosta tuli terä, joka pystyi leikkaamaan tiensä ohi luun ja lihan. Vain sydämet, täydet ja rakastavat sydämet pystyisivät nyt pitämään hänet hengissä.
Häntä roikkuen hän hylkäsi vanhan instrumenttinsa ja tarttui uuteen, nousi ja taivalsi hakemaan rakkautta.
__________________________________________________________
”Älkää menkö nummille, jos kannatte rakkautta sydämessänne. Siellä elää tämä koira, koira jonka vaikerrus tuo elämänne suurimmat tuskat eteenne. Mutta jos kuulette vain tämän vaikerruksen, olkaa onnellisia.”
”Miksi mummi?”
”Koska jos ette kuule vaikerrusta, koira tulee ja leikkaa irti teidän rakastavan sydämenne”.
”Leikkaa? Ei koira voi leikata, ei sillä ole käsiä tai veitsiä! Sitäpaitsi, mitä se sydämillä edes tekee?”
”Syö ne.”
*****************
Tämä on kirjoitettu Risingshadowin kirjoituskilpailuun, jossa ensimmäinen kursivoitu lause oli sama. Sen keksi "ihan oikea" kirjailija Pasi Ilmari Jääskeläinen.
maanantai 8. marraskuuta 2010
Kolme astetta
I Suomi
Joulumerkinpolku
Pieni pisara tunsi itsensä vallan rohkeaksi. Se kääntyili pilven reunalla, peruutti ja ryntäsi taas partaalle. Pisara oli seurannut monta päivää toveriensa rohkeutta, kuinka ne olivat loikanneet tyhjyyteen.
Pisara kuitenkaan ei vielä halunnut päästää irti pullevan pilven harsosyleilystä. Pilvessä oli niin pehmoisaa, niin turvallista. Toisinaan pisarasta tosin tuntui että hieman liian pehmeää, liian turvallista. Tällaisina hetkinä se luikersi pilven reunalle ja unelmoi hyppäämisestä.
Tällainen hetki oli käsillä, nyt pisara ei enää pelännyt hyppäämistä, vaan odotti sitä innokkaana. Se kurkotti, keräsi kaiken rohkeutensa ja loikkasi pois pilven syleilystä, pois harson pehmeydestä.
Pisara syöksyi kohti maata salamannopeasti, luotisuoraan. Kunnes äkkiä sen valtasi suunnaton repivä kylmyys. Kylmyys tunkeutui pisaran joka kolkkaan, pistävät säkeet raastoivat sen kappaleiksi, pyöreys vaihtui kiiltävyydeksi ja läpinäkyvyys kimmellykseksi. Pisara, josta oli tullut hiutale, hidasti putoamisvauhtiaan ja kääntyili ilmassa.
Yhtäkkiä sen helmaan tarttui kuin kutitellen tuulenvire. Tuuli viekoitteli ja härnäsi hiutaletta, juoksuttaen sitä pitkin taivaankantta. Hiutale leijaili ja putosi, lensi ja kieputti onnellisena, nauttien tuulen hipaisuista ja vapauden tunteesta. Eipä se ollut osannut pilven syleilyssä ajatella, että turvattomuus ja vapaa pudotus voisi olla näin hauskaa.
Hitaasti mutta varmasti maaemo lähestyi hiutaletta, lähestyi ottamaan tämän vastaan. Hiutaletta ei kuitenkaan pelottanut, sillä hän erotti jo monta sisartaan ja veljeään maankamaralla, vielä ehjinä. Tuuli pakeni hiutaleen helmoista ja putoaminen hidastui leijumiseksi. Höyhenenkevyesti se laskeutui päällimmäiseksi kerrokseksi kinokseen ja oli onnellinen. Rohkea matka oli tullut päätökseensä.
II Prague
Kaarlen silta
Kauneus on katsojan silmässä,
Vesi juoksee vaahtoina
kuohuen kurkusta.
Suu on jähmettynyt
karjaisuun tahi korinaan,
kynnet harovat ilmaa.
Räystäshirviö on koristanut
posti-
-kortteja, -merkkejä, -valokuvia.
Nyt se haluaisi
vain levätä.
Pieniä mummoja
Iso
Pienempi
Pienin.
Toistuu satoja kertoja
toinen toisensa sisällä
Voisiko ihmisiäkin purkaa?
Ottaa pahan, päällimmäisen
kerroksen pois,
kunnes ei enää
olisi ontto sisältä.
III Ilmatila
Halinalle
Lapsena olin varma siitä että taivaassa asuu halinalleja ja pilvet ovat pumpulia. Äiti sanoi että taivaassa on kuolleita ja Taivaan Isä.
Nyt olen itse taivaassa ja olen varma että täällä on halinalleja. Yhtään kuollutta en ole nähnyt, mutta kuka näistä matkustajista on tällä kertaa taivaan isä?
Joulumerkinpolku
Pieni pisara tunsi itsensä vallan rohkeaksi. Se kääntyili pilven reunalla, peruutti ja ryntäsi taas partaalle. Pisara oli seurannut monta päivää toveriensa rohkeutta, kuinka ne olivat loikanneet tyhjyyteen.
Pisara kuitenkaan ei vielä halunnut päästää irti pullevan pilven harsosyleilystä. Pilvessä oli niin pehmoisaa, niin turvallista. Toisinaan pisarasta tosin tuntui että hieman liian pehmeää, liian turvallista. Tällaisina hetkinä se luikersi pilven reunalle ja unelmoi hyppäämisestä.
Tällainen hetki oli käsillä, nyt pisara ei enää pelännyt hyppäämistä, vaan odotti sitä innokkaana. Se kurkotti, keräsi kaiken rohkeutensa ja loikkasi pois pilven syleilystä, pois harson pehmeydestä.
Pisara syöksyi kohti maata salamannopeasti, luotisuoraan. Kunnes äkkiä sen valtasi suunnaton repivä kylmyys. Kylmyys tunkeutui pisaran joka kolkkaan, pistävät säkeet raastoivat sen kappaleiksi, pyöreys vaihtui kiiltävyydeksi ja läpinäkyvyys kimmellykseksi. Pisara, josta oli tullut hiutale, hidasti putoamisvauhtiaan ja kääntyili ilmassa.
Yhtäkkiä sen helmaan tarttui kuin kutitellen tuulenvire. Tuuli viekoitteli ja härnäsi hiutaletta, juoksuttaen sitä pitkin taivaankantta. Hiutale leijaili ja putosi, lensi ja kieputti onnellisena, nauttien tuulen hipaisuista ja vapauden tunteesta. Eipä se ollut osannut pilven syleilyssä ajatella, että turvattomuus ja vapaa pudotus voisi olla näin hauskaa.
Hitaasti mutta varmasti maaemo lähestyi hiutaletta, lähestyi ottamaan tämän vastaan. Hiutaletta ei kuitenkaan pelottanut, sillä hän erotti jo monta sisartaan ja veljeään maankamaralla, vielä ehjinä. Tuuli pakeni hiutaleen helmoista ja putoaminen hidastui leijumiseksi. Höyhenenkevyesti se laskeutui päällimmäiseksi kerrokseksi kinokseen ja oli onnellinen. Rohkea matka oli tullut päätökseensä.
II Prague
Kaarlen silta
Kauneus on katsojan silmässä,
Vesi juoksee vaahtoina
kuohuen kurkusta.
Suu on jähmettynyt
karjaisuun tahi korinaan,
kynnet harovat ilmaa.
Räystäshirviö on koristanut
posti-
-kortteja, -merkkejä, -valokuvia.
Nyt se haluaisi
vain levätä.
Pieniä mummoja
Iso
Pienempi
Pienin.
Toistuu satoja kertoja
toinen toisensa sisällä
Voisiko ihmisiäkin purkaa?
Ottaa pahan, päällimmäisen
kerroksen pois,
kunnes ei enää
olisi ontto sisältä.
III Ilmatila
Halinalle
Lapsena olin varma siitä että taivaassa asuu halinalleja ja pilvet ovat pumpulia. Äiti sanoi että taivaassa on kuolleita ja Taivaan Isä.
Nyt olen itse taivaassa ja olen varma että täällä on halinalleja. Yhtään kuollutta en ole nähnyt, mutta kuka näistä matkustajista on tällä kertaa taivaan isä?
Ghost Love Score
Muovi ei tuntunutkaan kylmältä sormenpäätä vasten. Se oli kerännyt lämpöä, kutsuvuutta. Silti epäröin, uskaltaisinko taas kerran heittäytyä virtaan? Osaisinko tällä kertaa jättää minuuteni rannalle, turvaan?
Lopulta en voinut vastustaa kiusausta. Painoin nappia, ja kun ensimmäiset sävelet, tutut ystävät tulvahtivat luokseni, kirmaten ylös ja alas ympäri huonetta, kaduin päätöstäni.
Katumukselle ei kuitenkaan jäänyt aikaa, kun ystäväni jo juoksivat alas pitkin kylkiäni, vilistivät polvieni kautta nilkkoihini. Tunsin kuinka nousin ilmaan. Levitin hiukseni tunteakseni vapauteni, huuman.
Nauroin, ja sävelet nauroivat kanssani. Itkin, ja sävelet itkivät kanssani. Minä rakastin säveliä, ja ne rakastivat minua. Olin ehyt.
Kyynärpääni oli ensimmäinen joka kohtasi kovan maan. Romahdin takaisin kylmälle laminaatille. Sävelet juoksivat pois luotani, suoraan.
Hiljaisuus kaikui seinistä, sohvasta, peitosta. Tunsin kuinka olin jättänyt itseni tanssimaan sävelien kanssa. Olin ontto sisältä, eikä ollut ketään kokoamassa särkyneitä kuoria.
*************
Ja tämän otsikko on luonnollisesti Nightwishiä.
Lopulta en voinut vastustaa kiusausta. Painoin nappia, ja kun ensimmäiset sävelet, tutut ystävät tulvahtivat luokseni, kirmaten ylös ja alas ympäri huonetta, kaduin päätöstäni.
Katumukselle ei kuitenkaan jäänyt aikaa, kun ystäväni jo juoksivat alas pitkin kylkiäni, vilistivät polvieni kautta nilkkoihini. Tunsin kuinka nousin ilmaan. Levitin hiukseni tunteakseni vapauteni, huuman.
Nauroin, ja sävelet nauroivat kanssani. Itkin, ja sävelet itkivät kanssani. Minä rakastin säveliä, ja ne rakastivat minua. Olin ehyt.
Kyynärpääni oli ensimmäinen joka kohtasi kovan maan. Romahdin takaisin kylmälle laminaatille. Sävelet juoksivat pois luotani, suoraan.
Hiljaisuus kaikui seinistä, sohvasta, peitosta. Tunsin kuinka olin jättänyt itseni tanssimaan sävelien kanssa. Olin ontto sisältä, eikä ollut ketään kokoamassa särkyneitä kuoria.
*************
Ja tämän otsikko on luonnollisesti Nightwishiä.
Veitset sielussa kahvaa myöten
Hän ei tiennyt milloin muutos oli alkanut. Hän saattoi pitkään katsoa murtumattomaan peiliin ja hymyillä valloittavasti. Hän katsoi peiliin usein pestessään käsiään mullasta, pölystä tai verestä. Ja hymyili.
Jotkut sanovat että hymy ei ulotu silmiin asti. Hänellä se ei koskaan lähtenyt hampaista eteenpäin.
Muutos ei alkanut ensimmäisestä taposta, ei toisesta eikä kolmannestakaan. Jossain kuitenkin alkoi itää kuolemattomuus, kun kiinniottajaa ei näkynyt.
Hän ei ollut yllättynyt, paha sai aina palkkansa.
Paha sai palkkansa kun viimeinen liekki lepatti pois silmistä. Paha sai palkkansa kun kieli turposi, sinersi ja raukesi. Silloin hänestä tuntui, kuin hän olisi tehnyt maailmalle palveluksen.
Ehkä muutos oli alkanut jo aiemmin?
Ehkä silloin kun hänen sieluunsa oli isketty veitsiä, kahvoja myöten upotettu pieneen minuuteen.
Tuntui kuin kahva olisi törröttänyt hänen rinnastaan. Ulos, irti. Kipu raastoi, riipi sisintä ja kuitenkin kaikkialla oli tunnotonta.
Eräs oli ehtinyt haukkua häntä hulluksi. Mielipuoleksi. Sen hän oli haudannut kasvot alaspäin.
Aluksi hän oli ajatellut että yksi, kaksi, kolme riittäisi sulattamaan veitset. Kahdennentoista jälkeen hän lopetti laskemisen. Siitä muutama, ja hän lopetti kaivamisen.
Veitsiä tuntui tulevan vain lisää, enemmän ja enemmän ja enemmän.
Viimeinen auringonlaskua tavoitteleva sivallus. Kaari, joka ryöppysi suihkulähteen lailla. Sydän, joka löi vielä kämmenellä.
Veitset eivät sulaneet.
****************************
Harvinainen Disclaimer, otsikko ei ole omaa keksintöä vaan repäisty Stam1na-yhtyeen biisistä Lääke.
Jotkut sanovat että hymy ei ulotu silmiin asti. Hänellä se ei koskaan lähtenyt hampaista eteenpäin.
Muutos ei alkanut ensimmäisestä taposta, ei toisesta eikä kolmannestakaan. Jossain kuitenkin alkoi itää kuolemattomuus, kun kiinniottajaa ei näkynyt.
Hän ei ollut yllättynyt, paha sai aina palkkansa.
Paha sai palkkansa kun viimeinen liekki lepatti pois silmistä. Paha sai palkkansa kun kieli turposi, sinersi ja raukesi. Silloin hänestä tuntui, kuin hän olisi tehnyt maailmalle palveluksen.
Ehkä muutos oli alkanut jo aiemmin?
Ehkä silloin kun hänen sieluunsa oli isketty veitsiä, kahvoja myöten upotettu pieneen minuuteen.
Tuntui kuin kahva olisi törröttänyt hänen rinnastaan. Ulos, irti. Kipu raastoi, riipi sisintä ja kuitenkin kaikkialla oli tunnotonta.
Eräs oli ehtinyt haukkua häntä hulluksi. Mielipuoleksi. Sen hän oli haudannut kasvot alaspäin.
Aluksi hän oli ajatellut että yksi, kaksi, kolme riittäisi sulattamaan veitset. Kahdennentoista jälkeen hän lopetti laskemisen. Siitä muutama, ja hän lopetti kaivamisen.
Veitsiä tuntui tulevan vain lisää, enemmän ja enemmän ja enemmän.
Viimeinen auringonlaskua tavoitteleva sivallus. Kaari, joka ryöppysi suihkulähteen lailla. Sydän, joka löi vielä kämmenellä.
Veitset eivät sulaneet.
****************************
Harvinainen Disclaimer, otsikko ei ole omaa keksintöä vaan repäisty Stam1na-yhtyeen biisistä Lääke.
sunnuntai 7. marraskuuta 2010
Elovena
Elovena
Haluan siniset silmät ja kauralyhteen. Haluan kuulua tähän maahan syvemmin kuin valloittajat. Haluan sanoa emo enkä äiti, haluan suonissani virtaavan veren sijasta mahlaa.
Kuinka osaisin pysähtyä kelon juurelle, kumartua ja kunnioittaa, kun aikaisemmin niska on taitettu ristille. Kuinka voin tietää, olenko orja vai tietäjä?
Kevät, missä olet?
Kevät lipuu pois, juosten juosten tällä kertaa. Henkeä jo salpaa lämpö, tukahduttaa kuumuus. Silmät etsivät vehreyttä mutta vain häikäistyvät valosta. Melkein yksi on jo menetetty, kuinka säilytämme loput kolme?
Ja millä nimellä niitä kutsun?
Vasta synnytetty valoa kohti puskeva korsi taipuu jalkapohjan alle, noustakseen vain sieltä uudestaan. Kuinka en tätä ole huomannut aiemmin? Vai onko korsi syntynyt vasta tänään?
Toivon että joku osaisi kertoa.
Haluan siniset silmät ja kauralyhteen. Haluan kuulua tähän maahan syvemmin kuin valloittajat. Haluan sanoa emo enkä äiti, haluan suonissani virtaavan veren sijasta mahlaa.
Kuinka osaisin pysähtyä kelon juurelle, kumartua ja kunnioittaa, kun aikaisemmin niska on taitettu ristille. Kuinka voin tietää, olenko orja vai tietäjä?
Kevät, missä olet?
Kevät lipuu pois, juosten juosten tällä kertaa. Henkeä jo salpaa lämpö, tukahduttaa kuumuus. Silmät etsivät vehreyttä mutta vain häikäistyvät valosta. Melkein yksi on jo menetetty, kuinka säilytämme loput kolme?
Ja millä nimellä niitä kutsun?
Vasta synnytetty valoa kohti puskeva korsi taipuu jalkapohjan alle, noustakseen vain sieltä uudestaan. Kuinka en tätä ole huomannut aiemmin? Vai onko korsi syntynyt vasta tänään?
Toivon että joku osaisi kertoa.
Aarre
Aarre
Aarre kääntyili ja vääntyili pienissä käpälissä. Se sykki ja tahmasi. Otus tutki aarretta hännäntupsu nytkähdellen. Kauniisti se oli muotoutunut, punainen ja kiiltävä.
Ei se silti kovin erilainen ollut otuksen muihin aarteisiin verraten, tällaisia sillä oli ollut monta kertaa. Aina se jostain sai uuden aarteen, ja silloin oli edellinen jonnekin laitettava. Montaa aarretta ei saanut olla yhtä aikaa, tai aarteiden omistajat hermostuisivat. Sitä paitsi otus saattaisi hukata aarteensa jos niitä piti monta kerrallaan käpälissään. Muutaman kerran näin oli käynyt, ja aarteen omistajasta oli tullut ilkeä ja tyly. Otusta harmitti kovasti nämä tapaukset.
Mutta tälle aarteelle ei niin saanut käydä. Tälle pitäisi keksiä jokin hyvä säilytyspaikka, ja aarteen omistajalle uusi aarre. Otus vilkaisi omistajaa, joka näytti jo nyt jotenkin eksyneeltä, hauraalta. Silti kestäisi vielä hetken, ennen kuin tämä tajuaisi menettäneensä aarteensa. Ja silloin otus olisi jo löytänyt aarteelle hyvän paikan olla.
Otus oli iloinen siitä, että tämä aarre oli ehjä ja punainen. Joskus se oli saanut aivan särkyneen aarteen, ja sellaiselle oli hankala löytää säilytyspaikkaa. Ja särkyneen aarteen omistaja ei halunnut ottaa vastaan uutta aarretta, vaan hänestäkin tuli ilkeä ja tyly.
Aarteen pinta kimmelsi, ja otus kurkotti pienen vaaleanpunaisen kielensä sitä kohti. Aarre maistui hieman kitkerältä, raudalta. Otus mietti hetken vielä, siveli kaunista aarrettaan ja pohti vielä pienessä päässään minne sen laittaisi. Sitten se huomasi aarteen omistajan vieressä toisen omistajan, jolla oli oma aarteensa mukanaan.
Otus päätti lahjoittaa aarteen tälle omistajalle ja hänen aarteensa ensimmäisen aarteen omistajalle. Molempien aarteet olivat kauniita ja ehjiä, joten otuksen ei tarvinnut pelätä, että jompikumpi aarteista särkyisi. Vaihdettuaan aarteet otus huomasi omistajien välille kehkeytyneen siteen, kuin hennon niskakarvan joka leijui ilmassa.
Tyytyväisenä hyvin tehtyyn työhön otus kääntyi ja lähti etsimään uutta aarretta.
Aarre kääntyili ja vääntyili pienissä käpälissä. Se sykki ja tahmasi. Otus tutki aarretta hännäntupsu nytkähdellen. Kauniisti se oli muotoutunut, punainen ja kiiltävä.
Ei se silti kovin erilainen ollut otuksen muihin aarteisiin verraten, tällaisia sillä oli ollut monta kertaa. Aina se jostain sai uuden aarteen, ja silloin oli edellinen jonnekin laitettava. Montaa aarretta ei saanut olla yhtä aikaa, tai aarteiden omistajat hermostuisivat. Sitä paitsi otus saattaisi hukata aarteensa jos niitä piti monta kerrallaan käpälissään. Muutaman kerran näin oli käynyt, ja aarteen omistajasta oli tullut ilkeä ja tyly. Otusta harmitti kovasti nämä tapaukset.
Mutta tälle aarteelle ei niin saanut käydä. Tälle pitäisi keksiä jokin hyvä säilytyspaikka, ja aarteen omistajalle uusi aarre. Otus vilkaisi omistajaa, joka näytti jo nyt jotenkin eksyneeltä, hauraalta. Silti kestäisi vielä hetken, ennen kuin tämä tajuaisi menettäneensä aarteensa. Ja silloin otus olisi jo löytänyt aarteelle hyvän paikan olla.
Otus oli iloinen siitä, että tämä aarre oli ehjä ja punainen. Joskus se oli saanut aivan särkyneen aarteen, ja sellaiselle oli hankala löytää säilytyspaikkaa. Ja särkyneen aarteen omistaja ei halunnut ottaa vastaan uutta aarretta, vaan hänestäkin tuli ilkeä ja tyly.
Aarteen pinta kimmelsi, ja otus kurkotti pienen vaaleanpunaisen kielensä sitä kohti. Aarre maistui hieman kitkerältä, raudalta. Otus mietti hetken vielä, siveli kaunista aarrettaan ja pohti vielä pienessä päässään minne sen laittaisi. Sitten se huomasi aarteen omistajan vieressä toisen omistajan, jolla oli oma aarteensa mukanaan.
Otus päätti lahjoittaa aarteen tälle omistajalle ja hänen aarteensa ensimmäisen aarteen omistajalle. Molempien aarteet olivat kauniita ja ehjiä, joten otuksen ei tarvinnut pelätä, että jompikumpi aarteista särkyisi. Vaihdettuaan aarteet otus huomasi omistajien välille kehkeytyneen siteen, kuin hennon niskakarvan joka leijui ilmassa.
Tyytyväisenä hyvin tehtyyn työhön otus kääntyi ja lähti etsimään uutta aarretta.
Rikottu
Rikottu
Hän makasi sängyllä, kuin avattu lahja. Hän oli vinksahtaneessa asennossa, kuin rikottu lelu. Hän jaksoi nousta ja laahustaa kylpyhuoneeseen. Hän jaksoi kohottaa katseensa ja katsoa itseään peilistä. Vaalealla alastomalla iholla näkyvät köyden jäljet olivat kuin punaiset rajaviivat kartalla. Ne määräsivät hänen elämänsä. Hän istahti hetkeksi WC-istuimen päälle. Kylmä ja kova posliini poltti nirhamia.
Hän jaksoi kävellä takaisin huoneeseen. Kaikki huonekalut ilkkuivat hänelle, sohva, pöytä, ja suuri katosvuode. Hän jaksoi pilkan, hän jaksoi paljon, sillä hänellä oli kirkas unelma. Hän uneksi jaksavansa joskus niin paljon, että hän pääsisi pois. Hänellä ei ollut paljoa aikaa unelmoida, vain hetket päivittäin. Silti hän jaksoi toivoa.
Tänään, hän päätti, tänään hän jaksaa toteuttaa unelman. Tänään on se päivä, jolloin hän on vapaa ja heittäytyy suureen armoon. Hän jaksoi etsiä vaatteita kaapeista. Ei omiaan, niitä hän ei ollut nähnyt pitkään aikaan. Vaan jonkun toisen. Hän jaksoi vihdoin aukaista tuon oven ja kävellä kadulle.
Hän tiesi mihin päin suunnistaa. Hän oli nähnyt tornin ikkunastaan monta kertaa. Aina unelmoidessaan. Hän asteli väärissä vaatteissaan pitkin kovaa katua kohti kirkasta rakennusta, joka lupaili suurta rakkautta ja armoa. Hän jaksoi koko pitkän matkan haaveensa voimalla.
Hän jaksoi avata suuret ovet. Hän hämmästyi kirkkaudesta, monivärisistä kuvista ja muista ihmisistä. Rakennus oli täynnä ihmisiä, pukeutuneena pyhävaatteisiinsa. Hän ajatteli suurta armoa, ja lähti kävelemään punaista mattoa pitkin. Hän jaksoi ihmisten pitkät katseet. Hän pääsi maton päähän ja kohotti katseensa varmana hyväksymisestä ja tuskansa loppumisesta. Hän jaksoi nostaa katseensa kohti henkilöä, joka paimensi laumaansa.
Nähdessään kuka siinä oli, hän ei jaksanut enää.
Hän makasi sängyllä, kuin avattu lahja. Hän oli vinksahtaneessa asennossa, kuin rikottu lelu. Hän jaksoi nousta ja laahustaa kylpyhuoneeseen. Hän jaksoi kohottaa katseensa ja katsoa itseään peilistä. Vaalealla alastomalla iholla näkyvät köyden jäljet olivat kuin punaiset rajaviivat kartalla. Ne määräsivät hänen elämänsä. Hän istahti hetkeksi WC-istuimen päälle. Kylmä ja kova posliini poltti nirhamia.
Hän jaksoi kävellä takaisin huoneeseen. Kaikki huonekalut ilkkuivat hänelle, sohva, pöytä, ja suuri katosvuode. Hän jaksoi pilkan, hän jaksoi paljon, sillä hänellä oli kirkas unelma. Hän uneksi jaksavansa joskus niin paljon, että hän pääsisi pois. Hänellä ei ollut paljoa aikaa unelmoida, vain hetket päivittäin. Silti hän jaksoi toivoa.
Tänään, hän päätti, tänään hän jaksaa toteuttaa unelman. Tänään on se päivä, jolloin hän on vapaa ja heittäytyy suureen armoon. Hän jaksoi etsiä vaatteita kaapeista. Ei omiaan, niitä hän ei ollut nähnyt pitkään aikaan. Vaan jonkun toisen. Hän jaksoi vihdoin aukaista tuon oven ja kävellä kadulle.
Hän tiesi mihin päin suunnistaa. Hän oli nähnyt tornin ikkunastaan monta kertaa. Aina unelmoidessaan. Hän asteli väärissä vaatteissaan pitkin kovaa katua kohti kirkasta rakennusta, joka lupaili suurta rakkautta ja armoa. Hän jaksoi koko pitkän matkan haaveensa voimalla.
Hän jaksoi avata suuret ovet. Hän hämmästyi kirkkaudesta, monivärisistä kuvista ja muista ihmisistä. Rakennus oli täynnä ihmisiä, pukeutuneena pyhävaatteisiinsa. Hän ajatteli suurta armoa, ja lähti kävelemään punaista mattoa pitkin. Hän jaksoi ihmisten pitkät katseet. Hän pääsi maton päähän ja kohotti katseensa varmana hyväksymisestä ja tuskansa loppumisesta. Hän jaksoi nostaa katseensa kohti henkilöä, joka paimensi laumaansa.
Nähdessään kuka siinä oli, hän ei jaksanut enää.
Tarinablogi avattu
Hei!
Tässä blogissa julkaistaan kirjoittamiani tekstipurskahduksia. Ne voivat olla novelleja, runoja tai niiden yhdistelmiä. Joskus mukana on spefielementtejä, joskus mennään raadollisen totuuden mukana.
Kommentteja otetaan kiitollisuudella vastaan, ja myös uusien novellien aiheita saa ehdotella.
Tässä blogissa julkaistaan kirjoittamiani tekstipurskahduksia. Ne voivat olla novelleja, runoja tai niiden yhdistelmiä. Joskus mukana on spefielementtejä, joskus mennään raadollisen totuuden mukana.
Kommentteja otetaan kiitollisuudella vastaan, ja myös uusien novellien aiheita saa ehdotella.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)